Me Green European Journal -lehden verkostossa olemme vakuuttuneita siitä, että Euroopan unionin nykyiset demokraattiset toimielimet eivät riitä yhteisen käsityksen muodostamiseen kriisin syistä ja ratkaisuista. Siksi onkin yhdistettävä kansalliset julkiset tilat, joissa vihreät puolueet harjoittavat politiikkaansa. Tämä on myös talouskuriin keskittyvän Green European Journal -lehden toisen numeron tavoite.

Käsitykset talouskurista vaihtelevat suuresti eri puolilla Eurooppaa. Ensinnäkin se on jokapäiväinen ja varsin dramaattinen ongelma miljoonille eurooppalaisille, jotka menettävät työpaikkansa tai joutuvat julkisten palveluiden leikkausten kohteiksi. Sen lisäksi kyseessä on poliittinen ongelma, joka koskee kaikkia jäsenvaltioita niiden etsiessä keinoja vararikon välttämiseen. Talouskuri vaikuttaa tsunamin lailla hallituksiin, jotka se tempaa mukaansa yksi kerrallaan, kuten on nähty Ranskassa Italian, Espanjan ja Kreikan jälkeen. Se koettelee lopulta myös Euroopan vihreiden yhtenäisyyttä: tuleeko meidän tukea uudistuksia talousarvioiden vakiinnuttamiseksi?

Joidenkin mielestä talouskuri on kriisin syy. Toisten mielestä se pahentaa ongelmia, joita sen pitäisi torjua. On myös tärkeää ymmärtää, että kriisi ei ole vain tiettyjen valtioiden vastuulla eivätkä sen taustalla ole vain Euroopan unionin rakenteelliset heikkoudet.

Talouskuri ei ratkaise mitään, mikäli emme huomaa, että pelissä on jotakin tärkeämpääkin: yhteiskuntamallimme kolminkertainen kestämättömyys.

Ensinnäkin ympäristön tila on kestämätön. koska talouskasvun ja saastumisen välistä yhteyttä ei tunnusteta ehdoitta, velkaantumisen pakottama talouskasvu ei auta meitä torjumaan ilmastonmuutosta. Toiseksi eurooppalainen yhteiskunta on yhä epäoikeudenmukaisempi ja eriarvoisempi, eikä se tee meitä onnellisiksi. Kuten muukalaispelko, demokratian puutteet tähän kehitykseen vastaamiseksi työntävät äänestäjiä populistipuolueiden syliin. Ja kolmanneksi emme voi siirtää tuleville sukupolville velkaa, joka poistaisi näiltä kaiken poliittisen liikkumavaran ja sulkisi nämä tiiviisti talouskasvun rautahäkkiin.

Kriisillä on ainakin yksi hyvä puoli: kaikki ovat nykyään vakuuttuneita siitä, että ylitettävä kuilu on historiallisen leveä. Ylisanojen ei pitäisi kuitenkaan lamaannuttaa meitä. Jos tilanteella ei olisi näin paljon järkyttäviä seurauksia, voisimme sanoa, että tilanteesta on hyötyäkin. Se pakottaa meidät tuomaan ongelmat esille, hylkäämään jo käytetyt keinot ja ottamaan riskejä.
Vihreät ovat muita valmiimpia tähän tehtävään. Vihreillä on kykyä hoitaa velvollisuutensa hallituksissa sekä alue- ja kunnallishallinnossa. Puolue on henkisesti muita vapaampi ymmärtämään, että erilaiset “kestämättömyydet” liittyvät tiukasti toisiinsa, sekä ehdottamaan innovatiivisia ratkaisuja.

Vihreiden tulee myös myöntää olevansa siirtymävaiheessa. Vuodesta 2009 alkaen uusi vihreä sopimus on tarjonnut tilaisuuden osoittaa, että vihreillä on avain kilpailukykyisen talouden ja tulevien sukupolvien yhteensovittamiseen. Vuoden 2012 hätätila näyttää jälleen vahvistaneen mahdollisuuksia sijoittaa runsaasti varoja talouden viherryttämiseen.

Jos vihreät eivät siis halua ulospääsyn talouskriisistä pahentavan kolminkertaista kestämättömyyttä, heidän on laajennettava poliittista ja yhteiskunnallista yksimielisyyttä ”ympäristöystävällisen teollisen muutoksen” tarpeesta. Tähän päästään vain määrittelemällä uudelleen, mikä on yhteiskunnallisesti oikeudenmukaista. Nykyinen näkemykseni on se, että tämä työ johtaa hyvinvoinnin uuteen määrittelyyn painottaen yhteisen hyvän kehittämistä. Se on vaihtoehto uusliberalistiselle ”kaikki on kaupan” -ajattelulle sekä sosiaalidemokratian valtiokeskeisille ja kulutuslähtöisille ratkaisuille.

Jotta tämän vaihtoehtoisen mallin rakentamiseen osallistuisi mahdollisimman monia, vihreiden tulee pikaisesti kehittää järjestelmällistä vuoropuhelua yhteiskunnallisten liikkeiden – niin ammattiliittojen kaltaisten vanhojen kuin ympäristö- ja vaihtoehtoliikkeiden kaltaisten uusienkin liikkeiden – kanssa. Vain tällä edellytyksellä voidaan selviytyä talouskurista.