En mettant en évidence le lien entre l’impératif de croissance et les crises socio-écologiques actuelles, la pensée post-croissance s’est frayée un chemin hors des cercles militants et dans les institutions politiques. Mais ce qui rend le système actuel si difficile à remettre en question, c’est son association positive avec la liberté dans l’esprit des gens. D’ailleurs, aujourd’hui, les courants négationnistes et réactionnaires n’ont pas ménagé leurs efforts pour s’approprier la liberté. Dans ce contexte, si elle veut gagner l’hégémonie culturelle et politique afin de changer la société, la post-croissance a besoin de sa propre version et de son propre récit convaincants de la liberté.

En mai 2023, la conférence la plus grande et transversale jamais organisée sur la post-croissance s’est tenue au Parlement européen. Ce fut, sans aucun doute, un énorme succès et un jalon important pour la réflexion théorique et pratique sur la manière de construire, dans les limites de la planète, la prospérité et le bien-être en Europe au-delà de la croissance économique. Cependant, le fait suivant est frappant : aucun espace de débat n’a été consacré à un concept fondamental et central dans la bataille culturelle et politique de cette décennie : la liberté. 

De leur côté, les courants négationnistes et réactionnaires n’ont pas lésiné sur les moyens pour s’approprier la liberté. Ils se présentent comme les véritables champions de la liberté contre les minorités woke et progressistes. Dans une inversion orwellienne des significations et des rôles entre agresseur et victime, dominant et dominé, privilégié et marginalisé, la liberté est devenue leur patrimoine quasi-exclusif. À travers un néo-langage ressuscité, Donald Trump et Marine Le Pen s’auto-érigent en Martin Luther King, tandis que le réseau de désinformation, baptisé X, se fait le chantre de la liberté d’expression. Comme en 1984, il semble qu’une fois de plus « la liberté c’est l’esclavage ». 

Dans ce contexte, l’écologie — quel que soit le courant — est une cible prioritaire. Selon leur narratif, nous vivons depuis des années sous la menace d’une « dictature climatique », qu’il s’agisse du Pacte vert européen ou de l’Agenda 2030. L’internationale de la haine répond à ce supposé « fanatisme vert » en patrimonialisant la « liberté » : liberté de forer, liberté de revenir aux énergies fossiles, liberté de calomnier les écologistes, autrement dit, une liberté à sens unique, sans aucune restriction ou limitation écologique ou solidaire d’aucune sorte. Le réveil est brutal. Après une décennie d’hégémonie culturelle climatique, l’écologie et le climat ne font plus recette. Au contraire, ils sont présentés comme des ennemis de la « liberté ». 

Cette réaction négationniste intervient alors que la crise climatique ne s’est pas atténuée, bien au contraire. Notre système économique et notre mode de vie actuels, fondés sur une croissance infinie de la production et une consommation effrénée sur une planète finie, sont toujours dans l’impasse. Grâce aux meilleures connaissances scientifiques disponibles, nous savons que nous nous trouvons à un moment socio-écologique critique où nous devons plus que jamais regarder au-delà de la croissance pour parvenir à un avenir de bien-être durable et juste. 

Mais il ne suffit pas d’avoir raison scientifiquement pour qu’une idée juste devienne dominante. Il faut aussi gagner le cœur des gens et l’imaginaire collectif. Parce qu’aujourd’hui la liberté est l’une des valeurs les plus chères aux citoyens européens et face aux assauts de l’extrême droite, les courants post-croissance doivent entrer de plain-pied dans la bataille conceptuelle et pratique autour de la liberté. C’est une condition nécessaire à la contestation de l’hégémonie culturelle et politique. 

Pour ce faire, nous devons nous poser quelques questions fondamentales. La liberté étant un terme polysémantique, comment est-elle majoritairement comprise aujourd’hui ? Mais au-delà, quel rapport la liberté moderne entretient-elle avec le système de la croissance perpétuelle ? Et surtout, quelle liberté aurait à défendre la post-croissance ? 

Liberté et consumérisme, une vision minimaliste

La liberté n’est pas une constante anthropologique. Ce n’était pas la même chose d’être libre dans la Grèce antique d’Aristote que dans l’Europe industrielle d’Adam Smith. Ce n’est pas la même chose d’être libre dans la bouche de Trump que dans celle du sous-commandant Marcos. De la liberté comme acte conforme à la vertu et à la raison, à la liberté comme absence d’oppression, à la liberté comme exutoire sur les réseaux sociaux, ce concept a évolué au fil de la géographie et de l’histoire. 

Au sein de cette évolution et de cette dispute idéologique permanente, comme le rappelle à juste titre l’essayiste Sophia Rosenfeld, le sens du terme liberté, surtout depuis la tradition américaine, tend à être assimilé à la capacité de choisir. Dans un monde dominé par le marché capitaliste, l’homo economicus passe son temps à choisir — ou à rêver de choisir s’il ne dispose pas d’un pouvoir d’achat suffisant — ses vêtements, son téléphone portable ou la destination de ses prochaines vacances. 

Dans ce contexte, la liberté de choisir est souvent convertie et confondue avec la liberté individuelle de consommer. Cela signifie que tout peut potentiellement être transformé en objet de consommation, même les libertés héritées des Lumières telles que la liberté démocratique, religieuse, éducative ou sexuelle. La démocratie libérale — ou, du moins, l’usage qui en est fait — a une certaine tendance marketing à transformer les citoyen·nes actif·ves en client·es passif·ves, où vendre une idée ou un homme ou une femme politique n’est guère différent de vendre un match sur Tinder ou un lave-vaisselle. 

C’est la victoire idéologique néolibérale de Milton Friedman. Plus le·a consommateur·rice a de choix dans sa vie transformée en marché permanent, plus il·elle jouit de liberté, et vice-versa. Dans son discours au Forum économique mondial de 2025 à Davos où il a qualifié le Green New Deal d’arnaque et s’est déchaîné contre les voitures électriques, Donald Trump l’a résumé simplement, sans langue de bois : « nous allons laisser les gens acheter la voiture qu’ils veulent acheter ». En dehors de tout cadre réglementaire, la liberté individuelle de choisir et de consommer n’importe quoi, marque de fabrique pour un électorat qui s’indigne de sa dégradation socio-économique et qui récompense en même temps les multinationales, prime sur l’intérêt général ou le climat. 

Comme si cela ne suffisait pas, la montée au pouvoir aux États-Unis des techno-libertaires emmenés par Elon Musk est un rebondissement supplémentaire. La liberté individuelle et l’élimination des restrictions étatiques, ou directement des institutions publiques, sont l’alpha et l’oméga de leur croisade pour se débarrasser de toutes les barrières sociales et écologiques. Au-delà de l’efficacité douteuse du Department of Government Efficiency (DOGE), sa mise en œuvre est surtout un avertissement : l’État et ses réglementations sont superflus, à commencer par les règles environnementales et les mécanismes de solidarité. Avec une conséquence claire : les gagnant·es de la liberté muskienne sont les plus fort·es, l’oligarchie et la Silicon Valley, au détriment des groupes les plus vulnérables et de la planète. 

Mais attention, et bien que cela puisse paraître paradoxal, ce libertarisme à la fois individualiste et entrepreneurial s’accommode très bien d’une conception autoritaire et centralisée du pouvoir, ainsi que d’une démocratie illibérale. Dans ce cadre, comme le note Rosenfeld, « la liberté, réduite à la liberté de choix, permet de maintenir un semblant d’éthique démocratique, alors que le système politique est, pour l’essentiel, devenu autoritaire ». En d’autres termes : libéralisme pour une minorité, autoritarisme pour le plus grand nombre. 

Le pacte faustien entre liberté et croissance

De toute évidence, cette proposition idéologique minimaliste de la liberté, en tant que simple capacité de choix consumériste, ne tient pas ou peu compte des externalités socio-écologiques négatives de son modèle. Au contraire, dans sa version la plus récente et la plus extrême, elle s’accompagne d’une série de disqualifications et de fake news à l’égard des politiques écologiques et climatiques. Mais ne nous y trompons pas. Nous ne sommes pas arrivés à cette conception étroite de la liberté par hasard au cours des dernières années. Elle a des racines beaucoup plus profondes. 

En effet, pour comprendre le présent, et plus encore dans une perspective post-croissance, il est essentiel d’examiner l’évolution des idées sur la liberté d’un point de vue matériel et historique. Les courants idéologiques, philosophiques ou économiques dépendent des conditions matérielles, énergétiques et technologiques de chaque époque et expriment une relation avec l’environnement socio-écologique dans lequel ils évoluent. 

Comme l’analyse Pierre Charbonnier, dans ce qu’il appelle les « structures géo-écologiques de la pensée politique », l’alliance entre liberté et croissance naît sous une forme balbutiante au XVIIe siècle et prend son essor avec la révolution industrielle. Grâce à l’exploitation massive d’une nouvelle source d’énergie, le charbon — plus tard le pétrole et le gaz — et à l’utilisation intensive des immenses terres et des matières premières des colonies conquises en Amérique et, plus tard, en Afrique, l’Europe occidentale construit et étend ses États-providence, son développement et ses démocraties modernes. Ce système de « croissance extensive » a inauguré un nouveau régime écologique qui, en plus de donner naissance à un nouveau système politique et de production, a d’autres conséquences encore valables aujourd’hui. 

Aux yeux de ce nouveau régime, l’abondance n’est plus un mythe de l’Antiquité, mais une possibilité réelle à la portée de l’être humain. L’ère de la pénurie et des limites physiques étant révolue, les ressources ne semblent plus être limitées et nos désirs ne semblent plus avoir de limites. Cette nouvelle corne d’abondance ouvre à son tour la porte à une nouvelle conception de la liberté, conçue comme une autonomie individuelle et collective émancipée de toute dépendance matérielle. De telle sorte que la satisfaction de l’abondance, et donc de la liberté, devienne une priorité socio-économique et politique. Structurellement, par le biais du partenariat entre l’État et le marché, entre la démocratie et le libre-échange, cela signifie garantir l’expansion et la disponibilité permanente de nouvelles sources d’énergie, de matières premières et critiques, d’eau ou de terre au niveau local et mondial. Sans croissance, il n’y a pas d’abondance. Et sans abondance, il n’y a pas de liberté. C’est le pacte faustien de la liberté moderne. 

Ainsi, dans les sociétés industrialisées occidentales modernes, la croissance économique est logiquement considérée et défendue, consciemment ou inconsciemment, comme un outil essentiel et une condition de la liberté et un fondement fondamental de la démocratie. Le capitalisme de marché qui accompagne ce système — soutenu et renforcé par l’État — est par conséquent souvent perçu comme un exemple de liberté authentique. En corollaire, tout obstacle à la croissance peut à son tour être perçu comme un obstacle à la liberté. En d’autres termes, tout projet qui heurte de front ou du moins critique le dogme de la croissance est intrinsèquement en collision avec le modèle dominant de la liberté. 

Découpler la liberté et la croissance

Dans ce contexte, le défi de la post-croissance vis-à-vis de la liberté moderne est énorme. En appelant ouvertement à la construction plus ou moins radicale d’une société prospère au-delà de la croissance, sans croissance ou directement avec une croissance négative, les courants de la post-croissance ou de la décroissance sont difficilement compatibles avec la liberté consumériste et orientée vers la croissance. À l’évidence, proposer d’interdire ou de restreindre les voitures et les énergies polluantes, ou le gaspillage, va à l’encontre non seulement de la liberté sans régulation éco-sociale, mais aussi de la simple promesse d’une abondance matérielle infinie. Même le simple fait de mentionner que des limites écologiques existent peut être compris comme une restriction de la liberté conçue sous le prisme de la non-restriction. 

Mais même si elle s’oppose directement à la triade croissance-abondance-liberté, la post-croissance ne peut pas abandonner la lutte pour la liberté. Tout d’abord, parce que la liberté est bien plus que la capacité de choisir et de consommer sans restriction dans un monde en constante expansion. La liberté, et le débat sur sa signification, existaient avant que la croissance ne devienne un dogme socio-économique. Il est tout à fait possible de penser et de diffuser une autre conception de la liberté que la non-contrainte. Par exemple, et dans la lignée de penseurs tels que Philip Pettit ou Jurgen Habermas, la liberté peut être comprise comme la non-domination, la sécurité et la protection contre le pouvoir arbitraire ainsi que l’émancipation de la subordination. 

Dans ce cadre, les politiques publiques en faveur de la justice environnementale et sociale ainsi que l’État de droit sont les pierres angulaires de l’éradication de la domination de certaines personnes ou de certains groupes sur d’autres. La réduction de cette « surpuissance » et de ce « pouvoir sur » est une condition sine qua non pour étendre la liberté du « pouvoir-faire » de la majorité de la population et, en même temps, garantir les droits des minorités et des générations futures. Pour cela, face à l’offensive techno-libertaire et réactionnaire, reconnecter l’idée même de l’Etat et du public comme garant d’une liberté qui protège des puissants et de la loi de la jungle est une priorité. Mais attention, een ayant conscience du rôle historique de l’État dans la spirale mercantile et productiviste et dans la crise écologique, cela signifie aussi repenser l’État au-delà de la production de bien-être sur la base de plus de consommation et de plus de croissance. 

Deuxièmement, ne jetons pas toute la liberté moderne avec l’eau du bain de la croissance. Autant de nombreuses libertés individuelles sont nées dans le feu de l’expansion matérielle des XVIIe et XVIIIe siècles, avec toutes les contradictions que cela comporte, autant ces libertés — et même la démocratie moderne — héritées des Lumières sont aussi l’héritage de la lutte contre l’absolutisme, l’intolérance, l’injustice et le pouvoir autoritaire et arbitraire. L’autodétermination et l’autonomie, qu’elle soit politique, religieuse, d’orientation sexuelle ou d’épanouissement personnel et intime, sont des biens individuels et communs à défendre jalousement et avec encore plus de zèle face aux attaques contre la démocratie et les droits civils, politiques, sociaux et culturels. 

En même temps, il est nécessaire de prendre en compte le paradoxe qui entoure ces libertés des derniers siècles. Dans le pacte faustien décrit ci-dessus, la liberté a été pensée comme notre possibilité quasi-théologique d’émancipation de toute dépendance matérielle, mais en même temps elle a été construite sur la base d’une croissance matérielle infinie sur une planète finie. Au XXIe siècle, nous savons que ce rêve prométhéen n’est pas possible pour la majorité de la population. Une telle combinaison de liberté et de croissance, a fortiori dans une société de masse, ne peut être exploitée durablement que par quelques privilégiés. Ceux-ci mènent la belle vie dans leurs ghettos ou leurs pays ultra-sécurisés ou rêvent d’émigrer sur Mars, tandis que les autres luttent pour survivre, la Terre étant leur seul point de repère et d’horizon. 

Pour éviter de tomber dans ces scénarios écofascistes, il est essentiel de découpler la liberté de la croissance. Le projet d’autodétermination humaine post-croissance s’apparente davantage à une « liberté frugale », c’est-à-dire une liberté dont la jouissance implique le moins d’impact socio-environnemental et d’empreinte matérielle. De la même manière que le mouvement de la décroissance a rendu à la mode le fait de « vivre bien avec moins », nous pourrions utiliser le slogan « être libre avec moins ». En même temps, et bien que cela puisse sembler contre-intuitif à première vue, cette liberté à faible impact ne doit pas non plus renoncer à l’abondance. Tout comme une société post-croissance ne signifie pas que tout doit diminuer, la liberté au-delà de la croissance ne signifie pas non plus qu’il ne peut y avoir une abondance de plaisirs et d’activités non productivistes. 

À titre d’exemple, dans ce cadre d’écologisation de la liberté, être libre n’est pas travailler et gagner plus pour accumuler plus de biens matériels, mais travailler moins pour avoir plus de temps pour mieux s’occuper de sa famille, de son environnement et de la démocratie. Être libre, ce n’est pas s’engager (souvent sans pouvoir le choisir) dans une activité rémunérée pour élever son statut social sans tenir compte des effets collatéraux, mais c’est pouvoir exercer une profession qui donne plus de sens à sa vie et apporte plus de valeur écologique et sociale à la société dans son ensemble. En fait, être libre, c’est pouvoir joindre les deux bouts sans provoquer la fin du monde, c’est-à-dire plus de sécurité et plus de durabilité. Parce que la liberté exercée aujourd’hui de manière responsable, écologique, juste et démocratique nous permet de jouir demain de plus de liberté ou d’en faire profiter d’autres en dehors de nos frontières géographiques et temporelles. 

Il s’agit d’un engagement en faveur de la frugalité dans le domaine matériel et de l’abondance dans d’autres domaines : la solidarité, la qualité, la durabilité, la démocratie, le bien-être, la sécurité, la sûreté et les liens sociaux. En d’autres termes, il s’agit d’une re-signification profonde et positive de ce que sont la liberté et le bien-vivre. Ceci peut servir à se situer stratégiquement dans la lutte contre l’accaparement de la liberté par les courants négationnistes et réactionnaires, à reprendre l’initiative du récit et à positionner ainsi la post-croissance comme une alternative transversale pour le plus grand nombre, souhaitable et crédible. 

En outre, plus encore dans un moment historique de repli sur soi généralisé et contrairement au repli imaginaire qui se produit parfois dans le mouvement environnemental, il s’agit d’une stratégie offensive pour porter la bataille pour l’hégémonie sur le terrain des valeurs qui existent réellement dans la société européenne. Avec un objectif : faire de la liberté et de la soutenabilité, au-delà de la croissance, les deux faces d’une même médaille.

Traduit par la Fondation de l’Écologie Politique

Riccardo Mastini keskustelee tässä haastattelun toisessa osassa Giorgos Kallisin ja Tim Jacksonin kanssa Euroopan parlamentin Post-Growth 2018 -konferensissa siitä, mitkä tapahtumat historiassa johtivat kasvun päätymiseen kaiken hyvän mittariksi ja siitä, miten hahmotella tulevaisuutta kasvun jälkeen.  Mitä se tarkoittaa kapitalismille sellaisena kuin sen nyt tunnemme?

Riccardo Mastini: Kasvu näyttää olevan yhdistävä tekijä poliittisella kentällä liberaaleista sosialisteihin ja konservatiiveihin, ja jopa osin vihreisiin.  Sitä on pidetty tärkeänä jo valistuksen ajasta lähtien. Miksi kasvu on niin yleinen ja pyhä tavoite, joka on muokannut kuvitelmiamme jo vuosisatojen ajan?

Giorgos Kallis: Yksinkertaisesti sanottuna, kasvu pitää kapitalismin vakaana. Kapitalismi järjestelmänä perustuu kasvun logiikalle: tehdyt voitot investoidaan, että voidaan tehdä lisää voittoa. Se on ainoa kasvua suosiva taloudellinen järjestelmä ihmiskunnan historiassa: muut sivilisaatiot olivat enemmän tai vähemmän vakaita. Kasvu ei kuitenkaan ajatuksena kuvaa valistuksen aikaa. Ajatus siitä, että valtion pitää saavuttaa kahden tai kolmen prosentin vuosittainen kasvu on ilmestynyt vasta hiljattain 1900-luvulla kahden maailmansodan, 1930-luvun suuren laman ja kylmän sodan seurauksena.

Kasvun ajatuksella saattaa olla juuria valistuksen ajassa, mutta se ei kuitenkaan ole suoraan sieltä peräisin. Kreikkalais-ranskalainen filosofi Cornelius Castoriadis, joka on vaikutusvaltainen hahmo Ranskan kohtuutalous-liikkeessä väittää, että valistuksen aika sisälsi kaksi erillistä ideaalia. Toisaalta valistus pyrki autonomiaan, oikeuteemme kyseenalaistaa instituutiot ja sen, että totuuksia ei suostuttu enää näkemään perinteiden tai jumalien sanelemina. Tämä kyseenalaistaminen on pohja nykyiselle käsityksellemme demokratiasta. Toisaalta silloin oli vallalla myös valtava pyrkimys luonnon valloittamiseen ja laajenemiseen, mikä on kapitalismin tavoite. Silti nykyään kapitalismia ja luonnon valloittamista ei saa kyseenalaistaa, ja tämä sotii demokratian ihannetta vastaan. Eli vaikka tyypillisesti näemme demokratian ja kapitalismin olevan yksi ja sama asia, Castoriadis väittää, että nämä kaksi ideaalia ovat pohjimmiltaan yhteen sopimattomia.

Minusta valistus ja asioiden kyseenalaistaminen järkeilyn ja pohdinnan nimissä ovat hienoja asioita, mutta tätä ei tarvitse sitoa jatkuvan kasvun voimaan.  Nämä kaksi asiaa ovat toistensa kanssa ristiriidassa monin tavoin. Ilmeinen ristiriita on se, ettei kasvua voi nykyisin kyseenalaistaa. Katsotaan vaikka Steven Pinkeria.  Hänen on edustavinaan valistusta ja järkeä, kun taas me, jotka kyseenalaistamme hänen väitteensä maailman jatkuvasta kehityksestä olemme puolueellisia, poliittisesti motivoituneita ideologeja. Mutta kun lukee hänen kirjansa Enlightenment Now (Valistus nyt) huomaa, että se on täynnä ideologiaa. Kun luin kappaletta ympäristöliikkeestä, en ollut uskoa silmiäni. Kappale alkaa sillä, että Paavi Franciscus, Al Gore ja Naomi Klein laitetaan samaan koriin natsien ja ekoterroristien kanssa. Tästä näkee, miten kapitalistisen järjestelmän puolustus järjen nimissä on itse asiassa täysin järjenvastaista.

Riccardo Mastini: Tim, sinä olet esittänyt, että kasvun puolustaminen abstraktilla tasolla on saanut lähes uskonnollisia piirteitä.

Tim Jackson: Yksi valistuksen ajalle tyypillisistä ajatuksista oli sosiaalinen kehitys, joka nousi erityisen tärkeäksi valistuksen hyökättyä järjellä konventionaalista uskonta vastaan. Maailmassa ilman taivasta ja jumalaa, sosiaalisen kehityksen tulee kantaa materiaalista hyötyä tässä ja nyt. Siten siirtyessämme hengellisestä maailmasta rationaaliseen maailmaan, keräsivät taloudelliset rakenteemme yhä enemmän painoarvoa ja taloustiede nousi johtavaksi tavaksi mitata sosiaalista kehitystä.

Klassiset ekonomistit laimensivat vision laajentuvasta sosiaalisesta kehityksestä, onnellisuuden maksimoimisesta maksimaaliselle määrälle ihmisiä, kiinteäksi järjestelmäksi, jota talousvirrat edustavat. Onnellisuus ja hyvinvointi mitattiin talouden mittareilla, ja 1930-luvun suuren laman haasteiden ja toisen maailmansodan jälkeen sitä varjelivat talouden rakenteet ja tilinpidolliset bruttokansantuotteen puitteet. Se uskonnollisuus, jolla nyt suhtaudumme kasvuun ja BKT:een on suoraan yhteydessä uskontoon, sillä meillä ei enää ole jumalaa, joka meidät pelastaisi.

Riccardo Mastini: Moni pelkää, että taloudellisen kasvun kyseenalaistaminen tarkoittaa myös inhimillisten saavutusten rajoittamista, ja maallisessa maailmassamme meillä on vain ihmisen kehityksen laajeneminen jäljellä, ilman kasvun hengellistä puolta.  Eikö meidän pitäisi painottaa erilaista, laadullista kasvua talouskasvuun kannustamisen sijaan?

Tim Jackson: En ole eri mieltä, hengellistä puolta tarvitaan. Osa siitä hengellisyydestä voidaan nähdä kasvuna tai kehityksenä henkilökohtaisella tasolla. Mutta on kiinnostavaa, miten tämä on muotoiltu pyyntönä ”Emmekö me voisi saada pitää sanan kasvu mukana hinnalla millä hyvänsä?” Meidän pitää suhtautua siihen vähän skeptisemmin.

Giorgos Kallis: Laadullisen kasvun ajatuksessa on mukana perustavanlaatuinen ideologia, joka huolestuttaa minua. Se on tämän hetkinen länsimainen ajattelutapa, jossa ei ajatella että asioiden tulee olla hyviä, lempeita tai kauniita, vaan että niiden tulee olla jatkuvassa laajentumisen tilassa. Tämä ei ole synnynnäinen ajattelutapa ihmisille, eikä monessa meitä edeltävässä sivilisaatiossa ole ajateltu näin. Laadullinen kasvu toistaa tätä jatkuvan laajentumisen käsitystä. Tässä termissä ei kuitenkaan oikein ole mitään järkeä, sillä laatu ei kasva. Laatu muuttuu ja kehittyy, mutta vain määrä kasvaa. Toki tahdomme lisää tiettyjä asioita kuten tuulivoimaloita ja kaupunkipuistoja. Mutta ”lisää” ei tarkoita aina kasvua, sillä kasvu tarkoittaa jatkuvaa ja päättymätöntä laajentumista kiihtyvällä tahdilla. Tämä taloustieteistä peräisin oleva päättymätön laajentuminen on soluttautunut alitajuntaamme. Katsotaan vaikka näennäisen harmitonta termiä ”henkilökohtainen kasvu”. Missä merkityksessä ihminen kasvaa? Oletko sinä kolme kertaa lempeämpi kuin kymmenen vuotta sitten? Sinun persoonallisuutesi kukoistaa, kehittyy, kypsyy, muuttuu, mutta se ei kasva!

Riccardo Mastini: Kohtuutalous kehittyi osana talousajattelun kritiikkiä. Giorgos, sinä olet radikaalin kohtuutalouden kannalla, kun taas Tim, sinä keskityt maailmaan ilman kasvua. Mikä on näiden kahden perspektiivin ero?

Tim Jackson: Minun painotukseni ei ole niinkään ”ilman kasvua” kuin ”hyvinvointi ilman kasvua”. Haluan houkutella vhyvinvoinnin ja kasvun irti toisistaan, ja sanoa että ne ovat eri asioita. Talouskasvu saattaa ajoittain olla oikea tapa saavuttaa hyvinvointia, mutta me olemme siirtyneet sen vaiheen ohi. Kasvu on saavuttanut ei meidän, tai jumalan, vaan rajallisen planeettamme ja hauraiden ekosysteemien asettamat rajat.

Samaan aikaan kun työstin Britannian kestävän kehityksen komissiolle raporttiani, josta muodostui kirjani Hyvinvointia ilman kasvua, kohtuutalousliike oli saamassa alkusysäystään Ensimmäisessä kansainvälisessä kohtuutaloiskonferenssissa Pariisissa vuonna 2008. Menin konferenssiin koska tahdoin vastauksen kysymykseen, joka minusta tuntuu kaikkein vaikeimmalta: Miten talous saadaan toiminaan, kun se ei enää kasva? Viihdyin todella hyvin konferenssissa, koska jaoimme yhteisen vision maailmasta, joka ei perustu tuottavuudelle, tuloksille ja kulutukselle vaan elämänlaadulle, sosiaaliselle maailmalle ja luovuudelle. Mitä konferenssista ei kuitenkaan löytynyt oli jäsentynyt, mahdollisesti jopa sovinnainen tapa tarkastella taloutta ja sitä, miten se toimii. Tietääkseni kohtuutalousyhteisön enemmistön näkemys on, että meidän on luovuttava taloudesta koska se on turmellut mielikuvituksemme ja sitonut ajattelumme institutionaalisen rationaalisuuden avulla.

Vaikka ajatus viehättääkin minua jonkun verran, meidän on ymmärrettävä ja uudistettava nykyiset taloudelliset instituutiot voidaksemme päästä eteenpäin. Se on läpikotaisin taloudellinen ja rakenteellinen tehtävä.  Sen katse on visiossa kauniimmasta maailmasta, jossa olemme vapaita kulutusjuhlasta ja kapitalismista, mutta joka todella keskittyy niiden vaihtoehtoisten rakenteiden kehittämiseen, jotka vievät meidät tästä tilanteesta kohti visiotamme ilman, että ajaudumme dystopiaan.

Giorgos Kallis: Kohtuutalousyhteisön luovuus näkyy tässä ristiriitaisessa jännitteessä, jonka luovat taloudellisen järkeilyn radikaali kritisointi ja halu osallistua keskusteluun taloudellisista malleista ja ehdottaa käytäntöjä. Viimeisimmässä kirjassani Degrowth (Kohtuutalous), pyrkimykseni on tehdä molempia. Kirja sisältää paljon utopistista ajattelua siitä millaiselta kohtuutalouden maailma voisi näyttää, sekä pohdintaa talousajattelun virheellisyyksistä, mutta samalla esitän konkreettisia ehdotuksia esimerkiksi työajan lyhentämisestä. Minun innoittajanani tässä toimii André Gorz, joka tasapainotteli myös molempien näkökulmien välillä kirjoittaessaan kirjaansa Critique of Economic Reason (Talousajattelun kritiikki), samalla kun puhui työajan lyhennyksen puolesta perustellen sitä taloudellisilla argumenteilla.

Minulle ei ole väliä käytänkö termiä kohtuutalous vai nollakasvu, riippuen asiayhteydestä. Kun Research & Degrowth -järjestö kirjoitti julkaisun, jossa esiteltiin 10 menettelytapaehdotusta vuoden 2015 vaaleihin Espanjassa, emme käyttäneet sanaa ”kohtuutalous” vaan puhuimme sen sijaan hyvinvoinnista ilman kasvua esitellen kuitenkin hyvin pitkälti samoja linjauksia. Poliittisesta näkökulmasta ensimmäinen askel on rikkoa ajatus siitä, että voittavan poliittisen ohjelman tulee sisältää pyrkimys taloudelliseen kasvuun. Hyvinvointi ilman kasvua on siinä avuksi. Analyyttisesti kuitenkin termi kohtuutalous on johdonmukaisempi. Jos oletamme ekologisen talousajattelun tavoin, että talous on materiaa, en voi ymmärtää miten voisimme väittää ettei ekologinen, kestävä talous – hiilivapaa ja vähemmän materiaaleja käyttävä – olisi myös huomattavasti pienempi talous.

Ymmärrän, tiettyyn rajaan saakka, että kohtuutalous-termiä vältetään taktisista syistä käyttämästä, mutta luvut eivät täsmää. Lisäksi kohtuutalous-termi paljastaa olemassa olevan konfliktin. Jos ”maailmalla ilman kasvua” tarkoitamme että voimme toteuttaa oikeanlaiset kestävyyttä lisäävät käytännöt ja katsoa sitten, miten kasvulle käy, ei se riitä. Meidän on taisteltava kasvun ideologiaa vastaan: se ei katoa vain jättämällä sen huomiotta.

Riccardo Mastini: Tim, oletko samaa mieltä siitä, että joillain tavoin kohtuutalous on tarpeellista?

Tim Jackson: En ehdota, että meidän tulisi asettaa tavoitteeksi maailma, jossa ei tapahdu ollenkaan taloudellista kasvua. Kasvua tarvitaan köyhimmissä maissa, ja se taas tarkoittaa, että toisissa maissa tarvitaan supistamista.  Suurin ero minun ja kohtuutalousyhteisön – ainakin osan siitä – välillä on että vaikka tahdon heittää kasvukeskeisen talouden roskakoriin, en tahdo heittää sinne talousajattelua kokonaisuudessaan. Olen osin samaa mieltä niiden kanssa jotka kritisoivat sitä, miten koko maailmamme, kieltä myöten, on talouden hallussa. En kuitenkaan näe miten voisimme sivuuttaa sen kokonaan, sillä meidän kohtaamamme haasteet ovat pohjimmiltaan taloudellsia.

Giorgos Kallis: Meidän ei tulekaan heittää taloutta roskakoriin, mutta talousajattelussa on tiettyjä ansoja. Yksi ansoista on sen länsimaisen ajatuksen hyväksyminen, että tietyt inhimillisen kehityksen standardit ovat kulttuurisesta kontekstista huolimatta aina parempia. Olen samaa mieltä Timin kanssa siitä, että Ensimmäisessä kansainvälisessä degrowht -konferenssissa vuonna 2008 saattoi vallitsevana ajatuksena olla talouden kokonaisvaltainen hylkääminen, mutta tämä ei ole enää totta. Konferenssimme ovat nykyisin paljon isompia ja monimuotoisempia. Jotkut keskittyvät talousmallintamiseen, toiset filosofiaan ja ajatustenvaihtoon. Tietenkään kaikki eivät ole toistensa kanssa samaa mieltä – joidenkin mielestä taloudelliset mallit toisintavat vallitsevaa ajattelutapaa, kun taas toiset uskovat niiden olevan avuksi, kun mietitään miten selviämme ilman kasvua. Tärkeintä on, että kohtuutalousyhteisö ei ole sulkeutumassa muilta tai sulkemassa taloustiedettä, eikä mitään muutakaan tieteenalaa, ulkopuolelle.

Riccardo Mastini: Entä kapitalismi? Voiko kapitalismi auttaa kasvun loppumisessa?

Giorgos Kallis: Kasvu on tarpeellista kapitalismin vakaudelle, mutta se ei tarkoita etteikö kapitalismia voisi olla ilman kasvua. Se vain merkitsisi rumaa kapitalismia. Ilman kasvua jäljellä on vain pienenevä piirakka, joka on jaettava uudelleen. Kapitalismin alla tämä uudelleenjako luultavasti suosisi niitä, joilla on enemmän valtaa. Paikallaan pysyvä kapitalismi johtaa velan määrän räjähtämiseen ja lopulta säästämiseen voiton suojelemiseksi, niin kuin kävi Kreikassa.

Samalla en kuitenkaan ole sosialisti, jonka abstrakti argumentti on, että meidän on päästävä eroon kapitalismista ennen kuin mitään parempaa ilmestyy. Meidän on tehtävä selkeitä ehdotuksia sekä vaatia ja tavoitella uudistuksia siitä lähtökohdasta, missä olemme nyt. Toki, jos kaikki meidän kaltaistemme ihmisten ehdottamat uudistukset pantaisiin toimeen, ei niitä toimintatapoja sisältävä järjestelmä voisi olla kapitalistinen missään termin merkityksessä.

Riccardo Mastini: Voitko kuvitella vauraan, kestävän ja silti yhä kapitalistisen tulevaisuuden?

Tim Jackson: Kapitalismissa kyse on omistuksesta. Tämänhetkisessä kapitalismin muodossa omaisuus on epätasaisesti jaettu. Kun tähän yhdistetään voiton tavoittelu motiivina, syntyy taipumuksia laajenemisen tavoitteluun kaikkine siihen liittyvine luontotuhoineen ja eriarvoisuuden kasvuineen. Jos kapitalismi määritellään pelkästään kasvun kautta, ja kun tiedämme kasvun loppujen lopuksi tuhoavan planeettamme, niin kyllä, meidän on tietenkin luovuttava kapitalismista. Uskon kuitenkin sosiaalisen eriarvoisuuden olevan pohjimmainen kysymys. Pystyykö kapitalistinen malli, erityisesti kun talous supistuu tai kasvaa hitaasti, jakamaan vaurautta uudelleen luodakseen oikeudenmukaisemman ja kestävämmän tulevaisuuden. Tällä hetkellä kapitalistiset instituutiot ovat perustavanlaatuisella tavalla tätä vastaan. Varallisuuden jakautuminen on vinoutunut. Omistajuuden politiikka on vinoutunut. Työntekijöiden oikeuksia pidetään vähemmän tärkeinä kuin pääoman haltijoiden oikeuksia. Jos asiat jatkuvat näin vinoutuneina, emme selvästi voi saavuttaa sekä oikeudenmukaista yhteiskuntaa että laskevaa taloutta.

Miten paljon kapitalismin tulisi muuttua? Ainakin omistajuuden mallit pitäisi muuttaa, sekä lisätä varallisuuden jakautumista ja työläisten oikeuksia. Siitä nyrkkisäännöstä, että palkat nousevat kun tuottavuus nousee, olisi luovuttava, sillä tuottavuus ei ehkä enää nousisi. Se olisi perustavanlaatuinen muutos siinä sosiaalisessa sopimuksessa, joka on rajoittanut tietyntyyppistä kapitalismia viimeisten 40 vuoden ajan.  Siitä kapitalismin muodosta olisi silloin luovuttava.

Euroopan parlamentin Post-Growth 2018 -konferenssi oli virstanpylväs keskustelussa talouskasvun jälkeisestä ajasta, jota on tähän saakka käyty lähinnä akateemisissa piireissä. Kaksiosaisen haastattelun ensimmäisessä osassa Riccardo Mastini keskustelee kahden konferenssissa avainasemassa olevan post-growth -ajattelijan kanssa siitä, mitä mahdollisuuksia ja haasteita visio talouskasvun jälkeisestä maailmasta tarjoaa.

Riccardo Mastini: Olemme täällä Euroopan parlamentissa keskustelemassa talouskasvun jälkeisestä maailmasta teidänlaistenne akateemikkojen, sekä yllättäen myös Euroopan komission virkailijoiden ja meppien kanssa. Miten te, pitkäaikaisina kasvun jälkeisen maailman visioijina, näette tämänhetkisen keskustelun talouskasvun jälkeisestä tulevaisuudesta?

Tim Jackson: Keskustelu on yhä vaikeaa, mutta ei yhtä vaikeaa kuin se joskus on ollut. On kiinnostavaa katsoa keskustelua historiallisesta näkökulmasta, aina alkaen Robert Kennedyn puheesta Kansasin yliopistossa vuonna 1968. Tuossa puheessaan Kennedy ei pelkästään kyseenalaistanut bruttokansantuotteen asemaa indikaattorina, vaan puhui myös siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista sekä siitä, mitä tarkoitamme, kun puhumme sosiaalisesta kehityksestä. Puhe on merkittävä filosofisen ja sosiaalisen sisältönsä vuoksi ja myös siksi, että se tarjoaa vision erilaisesta yhteiskunnasta. Puheesta on kulunut 50 vuotta, ja paljon on muuttunut siinä ajassa, mukaan lukien mittaamisen tavat. Stiglitzin komissio julkaisi raporttinsa sosiaalisen kehityksen mittaamisesta vuonna 2009, lähes yhtäaikaisesti talouskriisin alun kanssa. Samoihin aikoihin degrowth- eli kohtuutalousliike alkoi kasvaa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana keskustelu on sekä muuttunut syvällisemmäksi ja rikkaammaksi, että ottanut kansalaisyhteiskunnan entistä vahvemmin mukaan ja saavuttanut yleistä kannatusta.

Silti keskustelu ei ole täysin saavuttanut poliittisia päättäjiä, mutta tämä alkaa pikkuhiljaa muuttua. Kirjoitin kirjani Hyvinvointia ilman kasvua (Prosperity without Growth, 2009) kymmenen vuotta sitten raporttina Britannian pääministerille. Hallitus kuitenkin tahtoi sulkea siltä silmänsä. Raportti koettiin epämukavaksi, ja sen ilmestymisen ajankohta vääräksi. Se haastoi käsillä olevan tehtävän, joka hallituksen mukaan oli saada talous kasvamaan kriisin jälkeen. Tämän Philippe Lambertin järjestämän konferenssin anti on se, että olemme saaneet luotua parlamentaariseen kontekstiin tilaa keskustelulle kasvukeskeisestä taloudesta ja kasvunjälkeisestä visiosta.

Riccardo Mastini: Miten suuri vaikutus kohtuutalous-ajattelulla on ollut laajemman yhteiskunnallisen keskustelun synnyssä?

Giorgos Kallis: Aina kun astun ulos Twitterin kaikukammiostani tai omista akateemisista piireistäni huomaan, että meillä on vielä paljon tehtävää, ja että olemme vasta hieman raottaneet ovea keskustelulle kasvusta ja kohtuutaloudesta. Saan kuitenkin voimaa siitä, että tuotamme yhä enemmän ja entistä parempaa tietoutta ja siitä, että yhä useampi ottaa osaa tutkimukseemme. Emme tyydy vain todistamaan, että ylitämme ekologiset rajat, vaan myös tutkimme vaihtoehtoja. Nuoret, jotka osallistuvat keskusteluun kohtuutaloudesta ovat innostuneita, ja tuovat mukanaan uusia näkökulmia. Konferensseissa kohtaan energiaa ja uusia ihmisiä – sekä tutkijoita että aktivisteja – jotka nousevat barrikadeille estääkseen fossiilisten polttoaineiden keräämisen samalla kun miettivät tosissaan vaihtoehtoisia tapoja elää sekä sitä, millaisia poliittisia päätöksiä tarvitaan sen mahdollistamiseksi. Politiikan saralla muutamat pienet muutokset herättävät minussa toivoa. Esimerkiksi se, että Ison-Britannian parlamentin pääoppositiopuolue Labour Party on valmis pohtimaan visiota tulevaisuudesta, joka ei perustu talouskasvuun sekä se, että nuoret Demokraattisen puolueen ja Bernie Sandersin kannattajat Yhdysvalloissa keskustelevat ekososialistisista ajatuksista, antaa vihjeitä mahdollisista poliittisista avauksista tulevaisuudessa.

Olisiko tämä avaus mahdollisesti se, että joku poliittinen ehdokas tai yhteiskunnallinen liike tekisi kohtuutalouteen siirtymisestä ensisijaisen asiansa? En oikein usko, että kohtuutaloudesta tulee samanlainen liike kuin esimerkiksi työläisten oikeuksien puolustamisesta, että poliittiset puolueet puhuisivat sen puolesta ja että niitä valittaisiin valtaan juuri kohtuutalouden vuoksi. Menestyäkseen poliittisen liikkeen tulee käsitellä monia eri sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja taloudellisen muutoksen näkökulmia, ei vain kohtuutalouteen siirtymistä. Toiveeni on, että kohtuutalous-ajattelu omaksutaan osaksi laajempia yhteiskunnallisia ja poliittisia liikkeitä, ja että yhä isompi määrä ihmisiä näkee ajattelun osana tervettä järkeä. Ehkä jopa ihmiset, joilla on valtaa.

Tilanne on toisaalta pahempi kuin 1970-luvulla, toisaalta taas parempi. 1970-luvun alussa Euroopan komission puheenjohtajana oli Sicco Mansholt, joka oli lukenut teoksen Kasvun rajat ja joka jopa peräänkuulutti nollakasvua Eurooppaan. Myös Yhdysvaltojen Jimmy Carter oli avoin kasvun rajallisuuden ajatukselle ja tarpeelle elää säästäväisesti. Toisen öljykriisin ja sen aiheuttaman laman jälkeen kuitenkin Ronald Reagan syrjäytti Carterin ja hylkäsi kaikki ajatukset kasvun rajoituksista niin, että nämä aiheet pysyivät täysin poliittisen keskustelun ulkopuolella 1980-luvun ajan. Jopa vihreät alkoivat puhua ”kestävästä kehityksestä” ja ”ekologisesta modernisaatiosta”, vaikka tämä ei tietenkään johtanut mihinkään. Vaikka kohtuutalous ei ole nykyisinkään edistynyt kovin paljoa poliittisena teemana, sen on merkittävä ruohonjuuritasolla, eikä ole menossa mihinkään. Keskustelua jatkettiin jopa talouskriisin aikana, ja se tulee jatkumaan ja kasvamaan.

Riccardo Mastini: Eikö oikeistolainen uusliberalismi uhkaa kohtuutalous-liikkeen edistystä ja mahdollisuuksia?

Giorgos Kallis: Juuri nyt on helppo olla pessimistinen. Täällä Euroopan parlamentissa käymme järkevää keskustelua ihmisten kanssa, jotka ovat huolestuneita ilmastonmuutoksesta mutta saattavat siitä huolimatta uskoa vihreän kasvun olevan mahdollista. Mutta entä ne, jotka avoimesti kieltävät ilmastonmuutoksen olemassaolon ja haluavat tavoitella kasvua hinnalla millä hyvänsä, vaurastuttaakseen rikkaita entisestään? Trump ja monet eri kovan oikeistolaiset hallitukset ympäri maailman edustavat ilmastonmuutoksen kieltäjien voimakasta vastareaktiota ja jatkuvaa kasvun tavoittelua. Näihin voi lukea mukaan Puolan, Unkarin, Filippiinit, Intian, Turkin, Australian, ja nyt myös Brasilian. Ympäristöaktivisteja murhataan ilman pelkoa rangaistuksesta ja terrorismin vastaisia lakeja käytetään ympäristöprotesteja vastaan. Meillä on hieman enemmän mahdollisuuksia keskusteluun kohtuutaloudesta ja ekososialismista, mutta samalla myös vastapuoli koventaa otettaan ja kiihdyttää vauhtiaan, ja se on pelottavaa.

Riccardo Mastini: Tim, sinun raporttisi kasvusta tuli ulos talouskriisin aikana, kun kaikki odottivat epätoivoisesti kriisistä toipumista ja uutta kasvun aikaa. Nyt kun katsomme Donald Trumpin Yhdysvaltojen taloutta, näemme että kasvu on palannut ympäristön, julkisen talouden ja työläisten oikeuksien kustannuksella, mutta että sen kyseenalaistaminen on kaikesta huolimatta vaikeaa. Milloin on helpompi puhua kasvusta: silloin, kun sitä on, vai silloin kun sitä ei ole?

Tim Jackson: Juuri ennen talouskriisiä, kun päätimme toteuttaa tutkimuksen josta myöhemmin tuli kirjani Hyvinvointia ilman kasvua, keskustelin erään Gordon Brownin valtionvarainministeriössä työskentelevän neuvonantajan kanssa. Hän sanoi, että ”Itse asiassa uskon, että meillä on kasvu hallussa. Tiedämme, miten saamme pidettyä kasvun kasvussa. Valtion varat ovat tasapainossa, velka on alle 40 prosentissa. Nyt on hyvä aika puhua siitä, miten siirtyä kasvukeskeisestä taloudesta eteenpäin.” Tietenkään todellisuudessa kasvu ei ollut meillä hallussa. Emme ymmärtäneet niitä vaaratekijöitä, jotka olivat nousemassa BKT:n kasvun peitossa: velkamäärän kasvua, kasvavaa eroa rikkaiden ja köyhien välillä sekä omistavan ja velkaantuneen kansanosan välillä. Nämä heikkoudet kuitenkin olivat juuri ne tekijät, jotka romahduttivat järjestelmän. Talous romahti, ja silloin luulin sen tapahtuneen sattumalta, että se romahti koska emme olleet kiinnittäneet huomiota oikeisiin asioihin. Mutta jälkeenpäin ajateltuna uskon, että kyse oli paljon perustavanlaatuisemmasta asiasta ja että itse asiassa tuhosimme kasvun sisältäpäin. Kasvuun perustuvan järjestelmän talouden rakenne nimittäin antoi motivaation luottoekspansioon, löysään rahapolitiikkaan ja taseen kasvuun, kunnes saavutettiin epävakauden raja. ”Kasvufetissi” antoi meille sekä kriisin, että nyt motivaation puhua siitä mitä saattaisi tapahtua, jos siirtyisimme kasvuun perustuvan järjestelmän ulkopuolelle.

Sen vuoksi nyt on erittäin hyvä aika puhua kasvun jälkeisestä ajasta. Kyseessä ei ole vain ympäristön kestokyvyn rajat, vaan kasvuun perustuva järjestelmä itsessään on kohtaamassa omat rajansa. Se on lähteenä järjestelmän toimintahäiriöille, joita nyt näemme ympärillämme. Myös valtavirtaa edustavat taloustieteilijät alkavat herätä ymmärtämään sen, että kasvu jonka luulimme voivamme saavuttaa saavutettiin aina pelkästään kestämättömillä tavoilla – ei vain mitä tulee ilmastonmuutokseen ja hiilipäästöihin, vaan myös taloudellisiin edellytyksiin.

Riccardo Mastini: Vaikka kasvun ristiriitaisuudet alkavat tulla esille, ei kasvun jälkeisen talouden visiointi ole saanut tuulta purjeisiin. Eikö tämä johdukin siitä, ettei se aja minkään yhteiskunnallisen toimijan intressejä.

Tim Jackson: On aivan aiheellista sanoa, ettei millään toimijalla ole intressejä ajaa talouskasvusta irtaantumista, mutta vain jos haluaa ajatella hyvin yksinkertaistetusti. Jos sanomme rikkaille, että ”Sääli, mutta ette tule enää olemaan yhtä rikkaita kuin ennen” ja köyhille, että ”Sääli, sinne meni valumaefekti” (trickle-down effect) on selvää, ettemme saa rikkaita emmekä köyhiä kasvun jälkeisen talouden tukijoiksi. Mutta asiaa voi ajatella myös toisella tavalla: rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kasvaminen, eriarvoisuuden aiheuttama epävakaisuus sekä epävakaus taloudellisessa järjestelmässä, joka on luotu tavoittelemaan kasvua huolimatta perustavanlaatuisista voimista kuin laskevasta työvoiman tuottavuudesta, yksinkertaisesti lisää entisestään järjestelmän ja politiikan epävakautta. Nämä tekijät kumoavat ajatuksen siitä, että ihmiset tekisivät hallaa itselleen puoltamalla kasvutaloudesta pois siirtymistä.

Riccardo Mastini: Mutta jos katsotaan eri poliittisia puolueita Euroopassa, koko poliittisen spektrin laajuudelta, ei kasvun jälkeinen talous ole herättänyt juurikaan kiinnostusta.

Giorgos Kallis: Tämä on totta, mutta se ei tarkoita että kiinnostuminen olisi mahdotonta. Jotkut vihreät ja radikaalit vasemmistopuolueet puhuvat kasvutaloudesta pois siirtymisen puolesta. Barcelona en Comú, paikallinen puolue joka johtaa Barcelonan kaupunginvaltuustoa, on hyvä esimerkki. Sana ”kasvu” ei esiintynyt kertaakaan heidän poliittisessa ohjelmassaan ja siitä huolimatta he voittivat vaalit. Toki tämä on paljon helpompaa paikalliselle puolueelle, jonka vastuu taloudesta on rajallisempi kuin kansallisen tason puolueilla. En kuitenkaan usko, että mahdollisen vihervasemmistolaisen liikkeen tai liittouman olisi mahdotonta välttää kasvusta puhumista tai laatia ohjelma, joka perustuu ”hyvinvointiin ilman kasvua”. Monet vihreiden ja vasemmiston äänestäjät tiedostavat jo nyt kasvun ongelman. Se, voisiko tällainen liittouma voittaa vaalit ja se, selviäisikö se voitettuaan pudotuksen BKT:ssa, on jo hankalampi kysymys.

Tim Jackson: Tanskalainen Alternativet, joilla on aika iso edustus parlamentissa, tuo vahvasti esiin kasvua kohtaan tuntemansa antipatian. Vihreät, ainakin Iso-Britanniassa, ovat omaksuneet ajatuksen talouskasvun jälkeisestä tulevaisuudesta. Mutta se on vaikeaa. Ainut asia mikä tekisi siitä vähemmän vaikeaa olisi se, ettei kasvua enää yksinkertaisesti olisi.

Riccardo Mastini: Jos katsomme asiaa kansallista politiikkaa laajemmin, mitä maailma ilman talouskasvua merkitsisi kansainväliselle järjestelmälle, jossa valtiot käyvät kauppa ja kilpailevat keskenään?

Giorgos Kallis: Tuota kysymystä olemme miettineet ainakin kohtuutalous-liikkeessä, koska se on kaikkein vaikein. Keskitymme ajattelussamme paljon siihen, miten yksi valtio voisi löytää vakauden ilman kasvua. On kuitenkin totta, että elämme globaalissa taloudessa, jonka määrittelevänä elementtinä on kilpailu. Kauppa ei silti ole ensimmäinen minua huolettava asia: mietin enemmän kansainvälistä kilpailua ja geopolitiikkaa. Geopolitiikalla on oma logiikkansa. Aseellisten voimien valtadynamiikka ja taloudellinen johtoasema toimivat omanlaisellansa logiikalla, joka eroaa kapitalistisesta kilpailusta. Vladimir Putin haluaa vaikutusalueen, joka mahdollistaa maan öljyn viennin ja talouden vahvistamisen. Kiina haluaa Vyö ja tie -hankkeensa toteutuvan. Yhdysvallat haluaa hallita öljyvarantoja. Kasvun vahva dynamiikka kumpuaa tästä kilpailusta, joka on samalla kilpailua aseellisesta valta-asemasta. Ajatus siitä, että tämä vallan dynamiikka hiipuisi itsekseen pois, saattaa olla turhan romanttinen.

Kun pohtii Kreikan tapausta, toinen ongelma on, että globaalissa maailmassa on vaikea kulkea omaa tietään. Kuvittele tilanne, jossa pienessä maassa nousee valtaan hallitus, joka sanoo ”Meitä ei kasvu kiinnosta, ja aiomme koittaa pärjätä ilman.” Seuraavana päivänä ulkomainen valuutta häviäisi maasta, mikä aiheuttaisi tasapainoa horjuttavan investointikieltojen lumipalloefektin, korkojen nousun ja pääoman pakenemisen. Talouden hallinta niin että BKT laskee yhden prosentin ei ehkä teoriassa ole kovin vaikeaa, mutta nämä toissijaiset vaikutukset on helppo aliarvioida. Kreikalla ei ollut kovin vapaat kädet, kun otetaan huomioon sen julkinen velka ja tarve lainaan. Se olisi toki voinut kieltäytyä maksamasta, mutta myös tällä päätöksellä olisi ollut omat kielteiset vaikutuksensa.

Etenkään Euroopan unionissa valtiot eivät enää voi toimia täysin itsenäisesti, vaikka haluaisivatkin. Jos siirtyminen kohtuutalouteen tai kasvun jälkeiseen talouteen alkaa, sen on alettava jostain avainasemassa olevista maista: Yhdysvalloista, Saksasta, Englannista. Talouskasvun jälkeisen politiikan on kasvatettava juuret maissa, joilla on riittävästi poliittista valtaa maailmanlaajuisesti niin, että ne voivat tehdä asiat uudella tavalla samalla kun suojaavat itsensä taloudellisesti.

Riccardo Mastini: Mikä on Euroopan unionin rooli tässä suhteessa?

Giorgos Kallis: Euroopan unioni on valtava kysymysmerkki. Euroopan unioni on enemmänkin kuin vallan osoitus. Juuri nyt sen politiikka ja perustuslailliset rajoitukset on luotu kilpailua, kasvua ja niin kutsuttuja innovaatioita varten. Mutta loppujen lopuksi Euroopan unioni tekee mitä Euroopan Unionin vahvat valtiot tahtovat sen tekevän. Jos Saksa ja Ranska menevät yhteen suuntaan, se vaikuttaa koko unioniin. Juuri nyt EU toimii esteenä talouskasvusta pois siirtymiselle. Esimerkiksi kuljetussektorin kansallistaminen on ristiriidassa Euroopan unionin kilpailusääntöjen kanssa. Joihinkin niistä toimintatavoista, joiden puolesta puhumme, tarvitaan enemmän julkista sektoria ja vähemmän yksityistä sektoria, mikä luo ristiriidan EU:n valitseman suunnan kanssa. Euron vuoksi tietyt sitoumukset varmistavat, että talouden pohjana pidetään kasvua ja että sitä hallitaan laajasti katsottuna uusliberaalien periaatteiden pohjalta. Troikka vaati Kreikkaa vapauttamaan työaikasäädäntöjään ja sallimaan työskentelyn viikonloppuna. Uskotko, että he tulisivat hyväksymään työajan lyhennyksen?

Riccardo Mastini: Tim, millaisena sinä näet elämän kasvun jälkeisessä maailmassa? Mitkä ovat kasvun jälkeisen yhteiskunnan ominaispiirteitä?

Tim Jackson: Rikkaampi, hyväntahtoisempi, epäitsekkäämpi ja tasa-arvoisempi yhteiskunta on mahdollinen. Yhteiskunta, joka on reilumpi, tyydyttävämpi, ja luovempi. Se on maailma, joka ei välttämättä näytä täysin William Morrisin maailmalta romaanissa Huomispäivän uutisia, mutta se muistuttaa sitä. Ihmiset ovat aidosti osallisia tässä yhteiskunnassa, ja työ on yksi osa osallistumista. Mutta laatu ja luovuus ovat arvot ihmisten suorittamien tehtävien taustalla, ei tuottavuus ja teho. Se on paikka, jossa ihmisten mahdollisuudet kukoistaa ovat hyvin erilaiset.

Me näemme kapitalistisen talouden ja kehittyneen talouden demokratiat vapauden mahdollistajina, mutta ne tarjoavat vain tietynlaista vapautta: vapautta valita eri tuotteita marketin hyllyltä; vapautta tehdä mitä tahdomme vapaa-ajallamme huolimatta sen vaikutuksesta ympäristöön; tai vapautta siirtyä tuhoavampaan tai vaikutusvaltaisempaan työhön urallamme. Kun pyrimme saavuttamaan nämä vapaudet, poistamme mahdollisuuden tiettyihin muihin vapauksiin: vapauteen välittää toisistamme, vapauteen olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa, vapauteen ottaa aikaa pohdiskelulle, vapauteen kehittää itseämme, tai vapauteen saada täysi ja luova elämä, jota yhteiskuntamme ja yhteisömme tukee.

Tahdot varmaan minulta vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin ”Saammeko pitää kännykkämme?” mutta rehellisesti sanottuna en osaa vastata niihin. Uskoisin että saamme. Tuo teknologia toimii mahdollistajana luontaiselle halullemme kommunikoida toistemme kanssa, kukoistaa, etsiä tietoa ja kehittyä. Mutta ajatustamme siitä mitä eläminen ja oppiminen merkitsee meille ei tule rajoittaa sillä, että pystymme tekemään tietyt asiat vain teknologian avulla. Sen sijaan tulemme saamaan takaisin vielä yhden vapauden: vapauden löytää uudelleen maailman lumo ja elävöittää kapasiteettimme ihmisinä.

Yhden vapaus on toisen epävarmuus työmarkkinoilla, joilla tietyt taidot ovat haluttuja ja toiset käymässä tarpeettomiksi. Bas Eickhout, hollantilainen GroenLinks puolueen europarlamentaarikko, ja Robby Vanuxem, talousasiantuntija ja rekrytointiin keskittyneen Hays Belgiumin johtaja keskustelevat muuttuvista asenteista työtä kohtaan, työntekijän ja työnantajan välisen suhteen muutoksesta sekä koulutus- ja sosiaalihuoltojärjestelmän kohtaamista haasteista.

Green European Journal: Digitalisaation, globalisaation, massatyöttömyyden ja demograafisen muutoksen valossa, mitkä ovat tämänhetkiset trendit eurooppalaisessa työmaailmassa?

Robby Vanuxem: Näyttää siltä, että tässä kontekstissa inhimillinen pääoma tulee pysymään keskiössä. Rekrytointialalla työskennellessämme näemme avainsanoina joustavat työajat ja joustavan työn. Muutos työnantajien, ja myös työnhakijoiden, ajattelutavassa on huomattava. Trendinä on uudenlaisten työskentelytapojen löytäminen, urasuunnittelu, sekä motivaation synnyttäminen ja ylläpitäminen. Ihmiset eivät toisin sanoen etsi vain joustavia työaikoja, vaan myös joustavuutta työn sisällössä ja sopimuksissa. Tämä näkyy freelance- ja projektikohtaisen työn sekä joustavien sopimusten lisääntymisenä.

Bas Eickhout: Joustavuuden lisääntyminen näkyy palvelualalla, ja uskon että muutos on pysyvä. Joustavuus voi kuitenkin olla kaksiteräinen miekka. Useimmat työntekijät ovat tyytyväisiä joustavuuden lisääntyessä – ei pelkästään työnkuvansa kohdalla vaan myös työaikojen suhteen, jolloin työ- ja yksityiselämän tasapaino on helpompi saavuttaa. Työnantajat kuitenkin myös käyttävät hyväkseen meneillään olevaa joustavuustrendiä. Yksi tuloksista on ammattiliittojen ja keskitettyjen työehtoneuvottelujen vallan sirpaloituminen. Freelance-työ ja itsensä työllistäminen ovat ehkä tulleet pysyäkseen, mutta niiden tuoma joustavuus ei vaikuta täysin aidolta – tällä hetkellä se tarkoittaa työsuhdetta ilman siihen liittyvää suojaa.

Millaisia muutoksia ihmisten arvostuksessa työtä kohtaan on tapahtunut??

Robby Vanuxem: Nuoret ammattilaiset, erityisesti korkeasti koulutetut hakijat, ovat työtä hakiessaan yhä kiinnostuneempia organisaatioiden missiosta ja visiosta sekä siitä, mikä on sen panos yhteiskuntaan. He eivät laita arvojaan syrjään vain kiivetäkseen korkeampipalkkaisiin tehtäviin. He myös etsivät parempia kouluttautumismahdollisuuksia, tasapainoa työn ja yksityiselämän välillä sekä työympäristöä, joka tarjoaa virikkeitä.

Bas Eickhout: Minusta työelämässä näkyy uudenlainen muodollisen työn ja huolenpidon yhdistäminen, huolenpidon tarkoittaessa esimerkiksi sitä, miten miehet ottavat yhä enemmän vastuuta lastenhoidosta. Myös vanhuksista huolehtiminen on yhä tärkeämpää. Toinen haaste on mielestäni elinikäisen oppimisen lisääntynyt arvostus. Työntekijöiden odotetaan enenevässä määrin oppivan ja kehittyvän työssään, mikä luo uudenlaista vastuuta työnantajille. Työnantajat eivät voi vain sanoa, että elinikäinen oppiminen on työntekijän vastuulla. Eivätkö rekrytointiyritykset – joita on syntynyt kuin sieniä sateella viimeisen vuosikymmenen ajan – ala olla menneen talven lumia nyt, kun digitaaliset alustat ja hakijoiden valitseminen algoritmien avulla ovat yleistymässä?

Uudenlaiset urapolut siis mahdollistavat ihmisten siirtymisen pois työmarkkinoilta ja takaisin. Miten varmistamme, etteivät vanhemmat työntekijät koe tulevansa kohdelluksi epäreilusti, esimerkiksi syrjityksi digitaalisten taitojen puuttumisen vuoksi, tai koska eivät ole tarpeeksi joustavia?

Robby Vanuxem: On totta, että yrityksille ihanteellisella työnhakijalla on usein noin viidestä viiteentoista vuotta kokemusta, tietynlaisia taitoja, energiaa ja visioita. Asiantuntevana rekrytointiyrityksenä meillä on oma roolimme vanhempien työnhakijoiden arvon esiin tuomisessa asiakkaillemme. Kuitenkin, jos tilanteeseen todella halutaan puuttua yhteiskunnan tasolla on hallitusten investoitava koulutukseen ja elinikäiseen oppimiseen.

Bas Eickhout: Syrjinnän ehkäiseminen on iso haaste, sillä se vaatii syviä ennakkoluuloja vastaan taistelemista. Niin hallituksen kuin työnantajienkin tulisi aktiivisesti investoida taitojen kehittämiseen, etenkin vanhempien työntekijöiden kohdalla. Käytännön asiat, kuten nimettömät työhakemukset, jotka poistavat ikään ja sukupuoleen liittyvät tiedot, sekä kirjallisten testien käyttäminen auttavat myös työssä syrjintää vastaan.

Robby Vanuxem: Olemme jo aloittaneet tiettyjen keinojen käyttämisen, ja koulutamme henkilöstöämme syrjinnän ehkäisemiseksi. Meidän ei kuitenkaan tule aliarvioida sosiaalista mediaa ja ammatillisten sosiaalisten foorumien tarjoamia tietoja. Reilumpaan rekrytointiin voi luoda keinoja, niin kuin Bas kertoi, esimerkiksi poistamalla tietyt tiedot hakemuksista. Työnantajat löytävät kuitenkin keinot hakijoiden taustan selvittämiseksi ennen rekrytointia. Big data ja markkinoiden seuranta käyttävät henkilökohtaisia tietoja paljon rekrytointiyritysten valintaprosessia tai niissä tehtävää työtä laajemmalla tasolla. Euroopan Unioni voi, ja sen pitää, säädellä toimialaamme tietosuoja-asetuksella, mutta pelkkä dataprosessien sääteleminen ei ole millään tapaa riittävää. Kuten olemme nähneet Facebookin kohdalla, profiloinnin mahdollistavaa tietoa on helposti saatavilla joka puolelta. Dataprosessien säätelyn saaminen aukottomaksi ei ole ainakaan vielä mahdollista. Tietoturvallisuuteen keskittymisen sijasta meidän tulisi siis keskittyä aktiivisemmin elinikäiseen oppimiseen ja tietoisuuden lisäämiseen. Hallituksen tulisi ottaa asiakseen tuoda esiin vanhempien työnhakijoiden vahvuuksien ja heidän työmarkkinoille tuomansa lisäarvo.

Maailmassa on myös monia muita syrjinnän uhreja. Miten heidän tilanteeseensa tulisi suhtautua?

Robby Vanuxem: Väestön ikääntyessä on kiinnitettävä huomiota niihin työpaikkoihin, joiden hoitamiseen vaadittavat taidot alkavat kadota. Hallituksen tulee tukea maahan muuttavia integraatio-ohjelmilla ja tarjoamalla koulutusta töihin, joissa on työntekijäpulaa. Hoitoala on esimerkki alasta, jolla tarvitaan lisää työntekijöitä. Syrjinnän ehkäisemisen avaintekijöitä ovat koulutusjärjestelmä ja hallituksen kyky tuoda esiin integraatiota ja sen positiivisia tuloksia.

Bas Eickhout: Kun ottaa huomioon Eurooppaan saapuvien maahanmuuttajien määrän, ei voi enää vain sanoa että ”hoida työsi ja siinä se.” Integraatio on avainasemassa. Se voi tapahtua työn kautta, mutta integraatioon vaikuttaa myös kielen oppiminen ja se, että kokee olevansa osa yhteiskuntaa. Meidän on tuettava näitä integraation osa-alueita, tai yhteiskunta ja työvoima eriytyvät. Mitä sukupuolen perusteella tapahtuvaan syrjintään tulee, tulisi hallitusten toimia roolimalleina. Sukupuolikiintiöt ovat mainio ja tarpeellinen asia.

Tutkimukset osoittavat, että erot korkeasti ja matalasti koulutettujen työntekijöiden välillä polarisoituvat entisestään Euroopassa. Robby, sinun yrityksesi keskittyy lähinnä korkeasti koulutettuihin työnhakijoihin. Mitä sinun näkemyksesi mukaan ovat tulevaisuuden työpaikat, ja miten meidän tulisi puuttua tähän kasvavaan polarisaatioon?

Robby Vanuxem: Tekoäly ja robotisaatio tulee keskipitkällä aikavälillä olemaan suurin kilpailija keskitason taitoja vaativille työpaikoille, kun taas matalaa koulutusta vaativat työpaikat tulevat säilymään ennallaan ja korkeaa koulutusta vaativien työpaikkojen määrä tulee kasvamaan. Palvelualalla kaikki toiminta IT:stä yksityisyyslakiin sekä tutkimukseen ja kehitykseen tulevat vaatimaan korkeatasoisia teknisiä taitoja. Sama pätee teknisiin aloihin ja rakentamiseen, joten nämä työt ovat tulevaisuuden töitä. Tarvitaan ihmisiä keksimään, ylläpitämään ja luomaan, mutta näiden välissä tapahtuva työ on mahdollista hoitaa automaatiolla. Belgiassa meillä on suuria haasteita taitovajeessa työmarkkinoiden jokaisella tasolla: tarjolla olevat ja markkinoilla tarvittavat taidot eivät kohtaa. Meidän tulee keskipitkällä aikavälillä ratkaista myös suurten ikäluokkien taakseen jättämien työpaikkojen korvaaminen.

Bas Eickhout: Poliittisella eliitillä on tässä oma roolinsa, mutta tällä hetkellä se on luovuttanut sen itseään ruokkivan ennustuksen edessä, ettei näitä trendejä voi estää. On olemassa keinoja, joilla voidaan estää tällainen työn polarisoituminen ja sen seuraukset. Saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta jos esimerkiksi minimipalkat nostetaan riittävälle tasolle, on palkkojen jatkuva laskeminen epätodennäköisempää. Se rajoittaisi matalasti koulutettujen työpaikkojen yleistymistä, sillä yritykset eivät pystyisi keskittymän mataliin palkkoihin pysyäkseen kilpailukykyisinä.

Millainen rooli mielestäsi minimipalkalla on freelance-työn ja joustavuuden maailmassa, jossa työtä tehdään sovittuun hintaan projekti tai keikka kerrallaan?

Bas Eickhout: Kun halutaan varmistaa, että työmarkkinoilla vallitsevat trendit kulkevat käsi kädessä toimeentuloturvan kanssa, on suurin haaste sosiaaliturvajärjestelmiemme, eli sosiaalitukien, eläkkeiden, jne. uudistaminen. Meidän on parannettava kaikkien sosiaaliturvaa, ja että se olisi mahdollista on turvan oltava kansalaisoikeus, ei linkitettynä työpaikkoihin, kuten se tällä hetkellä on. Toinen asia jota on muutettava joustavuuden lisääntyessä on paljon tiukemman työlainsäädännön luominen ja soveltaminen koko Euroopan alueella. Euroopanlaajuisesti katsottuna joustavuus tarkoittaa usein työntekijän hyväksikäyttöä. Jäsenvaltiot ovat yhä haluttomampia säätelemään sekä sosiaaliturvaa että työlainsäädäntöä, samalla kun toteuttavat innovatiivisia säästötoimenpiteitä. Tämä tilanne luo räjähtävän yhdistelmän, joka johtaa kasvavaan epätasa-arvoon niin tuloissa kuin koulutustasossa ja elämäntyyleissäkin.

Robby Vanuxem: Puhumme paljon ”Y-sukupolvesta,” joka on jo työmarkkinoilla.(1) Y-sukupolven odotukset ovat erilaiset kuin aiemmilla sukupolvilla, ja meidän on ymmärrettävä lisääntynyt joustavuus työntekijöiden ja työnantajien välisissä suhteissa. Työlainsäädäntö ja työmarkkinajärjestöt eivät ole vielä täysin sopeutuneet tähän työvoiman uuteen sukupolveen. Sosiaalisen dialogin muodon on myös kehityttävä. Esimerkiksi Alankomaat eroaa suuresti maista kuten Ranska ja Belgia, joissa neuvottelujärjestelmät nykyisten kaltaisten ammattiliittojen kanssa ovat vanhentuneita. Julkinen mielipide on yhä enemmän esimerkiksi lakon kaltaista neuvottelutaktiikkaa vastaan. Suurten ikäluokkien ja aiempien sukupolvien kovalla työllä saavuttamat oikeudet ovat tärkeitä, mutta sopeutumattomuus uuteen todellisuuteen luo käsin kosketeltavaa jännitettä nykypäivän työmaailmassa.

Entä yrityksen tulevaisuus? Näemmekö tulevaisuudessa sirpaloituneita yrityksiä – ulkoistamista, tuotannon siirtämistä ulkomaille ja globaaleja arvoketjuja – ja samalla suurtuotantoon ja mataliin liikekustannuksiin luottavien isojen firmojen kuoleman?

Bas Eickhout: On mahdollista, että globalisaatio saa koko arvoketjun sirpaloitumaan entisestään. Maailmanlaajuinen kilpailu tarkoittaa kuitenkin tuotannon siirtämistä halvempiin maihin ja mahdollista kilpailua palkkojen pohjan löytämiseksi. Eurooppa ja poliitikot täällä ovat olleet naiiveja kuvitellessaan, että globalisaation jatkuminen on väistämätön ja tasainen trendi. Globalisaatio luo voittajia ja häviäjiä. En sano näin usein, mutta Donald Trump on asian ytimessä tämän suhteen. Hän sanoo periaatteessa että maailmanlaajuinen kilpailu ei ole reilua, ja että Yhdysvaltojen tulisi olla kriittisempi, suojella omaa teollisuuttaan (tarkoittaen sen mukanaan tuomia työpaikkoja ja taitoja) ja siksi keskustella enemmän työnantajien ja työntekijöiden kanssa. Tämänhetkinen tilanne alleviivaa jälleen kerran sitä, että EU:lta puuttuu teollinen visio eikä se ole vastannut kysymykseen siitä, mitä tahdomme tuottaa itse ja mitä aloja ja ammatteja tahdomme kehittää.

Vihreästä poliittisesta perspektiivistä nyt on tärkeämpää kuin koskaan miettiä tapoja, joilla suojellaan teollista tuotantoa sekä todella johdetaan globalisaatiota sen sijaan, että vain kärsimme siitä. Euroopan potentiaali johtaa globalisaatiota olemalla vihreiden teollisuudenalojen kuten kiertotalouden pioneereja sekä uudelleensijoittamalla joitakin teollisuudenaloja on valtava ja hyödyntämätön. Sitä ei tulla saavuttamaan niin kauan kun meillä on yksi Euroopanlaajuinen työmarkkina-alue ja sisämarkkinat, mutta 28 eri verotusjärjestelmää, jotka kilpailevat keskenään verohelpotuksilla ja vähennyksillä houkutellakseen investoijia ja yrityksiä. Osana eurooppalaisen työn tulevaisuuden luomista meidän on ajettava yhtä eurooppalaista yritysverokantaa.

Miten palveluala sopii tähän kuvaan? Tuleeko sekin kärsimään maailmanlaajuisesta kilpailusta, jonka teknologia nykyisin mahdollistaa?

Robby Vanuxem: Ainakin viimeisen vuosikymmenen ajan palvelualan yritykset ovat siirtäneet palvelukeskuksiaan ulkomaille enemmän tai vähemmän kaukana sijaitseviin maihin kuten Puolaan ja Turkkiin, ja jopa kauemmas Aasiaan. Viimeisen viiden vuoden aikana on kuitenkin huomattu, että belgialaisia ja hollantilaisia yrityksiä palaa takaisin ja asettuu Euroopan alueelle. Palveluyritykset ovat huomanneet, että vaativat asiakkaat eivät tahdo haaskata aikaansa ja menettää laatua asioimalla ihmisten kanssa, jotka eivät tunne heidän todellisuuttaan tai osaa heidän kieltään.

[1] Y-sukupolvi, johon joskus viitataan myös termillä “milleniaalit”, tarkoittaa yleensä 1980-luvulla ja aikaisella 2000-luvulla syntyneitä ihmisiä.

Vihreä Tuuma selvitti suomalaista köyhyyttä sukupuolinäkökulmasta. Millaista on suomalainen köyhyys sukupuolittain, entä millaisia ratkaisuja köyhyyden torjunnassa tarvitaan eri ryhmille?

Katsottaessa tulonjakotilastoja sukupuolen mukaan tilanne ei näytä kovin pahalta: Viimeisen kymmenen vuoden aikana naisten köyhyysriski on ollut Suomessa keskimäärin vain hieman suurempi kuin miesten. Vuonna 2016 köyhyysriskissä ei käytännössä ollut eroa sukupuolittain. Köyhyysriskirajana pidetään Euroopan unionissa alle 60 prosenttia samanlaisten kotitalouksien mediaanitulosta.

Onko tilastoja tulkittava niin, että suomalainen köyhyys on varsin tasa-arvoista?

”Tavallaan kyllä, ainakin verrattuna moniin muihin Euroopan maihin. Mutta kun katsotaan vähän syvemmälle, huomataan että sukupuolittuneita eroja on”, sanoo hyvinvointitutkija Tuomo Laihiala, kun haastattelen häntä Herttoniemessä Treffipubissa aamukahvin äärellä.

Laihiala on tutkinut suomalaista köyhyyttä leipäjonoissa. Hänen väitöskirjansa Kokemuksia ja käsityksiä leipäjonoista: huono-osaisuus, häpeä ja ansaitsevuus on juuri tullut esitarkastuksesta. Yksi väitöskirjan neljästä artikkelista käsittelee leipäjonoissa käyvien hyvinvointia sukupuolinäkökulmasta. Artikkelin toinen kirjoittaja on Vihreiden varapuheenjohtaja, tuore VTT Maria Ohisalo.

Köyhyyden sukupuolittuneisuutta on kyllä tutkittu. Tutkimuksista tiedetään, että Suomessa naisten köyhyys koskettaa useimmiten pienituloisimpia eläkeläisiä tai yksinhuoltajia. Miesten köyhyydelle puolestaan on tyypillistä huono-osaisuus, johon liittyy monia hyvinvoinnin vajeita kuten päihde- ja terveysongelmia sekä yksinäisyyttä.

Puhuttaessa naisten ja miesten köyhyydestä tutkimuksissa viitataan juridiseen sukupuoleen. Kaksinapaista sukupuolijärjestelmää käytetään tilastoinnissa, mutta samalla sukupuolivähemmistöjen tilanne jää piiloon.

”Jako naisiin ja miehiin on perusteltua niin kauan, kuin sukupuolittuneita eroja on ja työ sukupuolten välisen tasa-arvon kohentamiseksi on kesken. Toisaalta esimerkiksi yksinasuvat ja vuokralla asuvat ovat köyhyyden riskiryhmä sukupuolesta riippumatta”, Laihiala sanoo ja myöntää, että tarvetta olisi myös sukupuolivähemmistöt huomioon ottavalle tutkimukselle.

Leipäjonot ovat tuoneet naisten köyhyyden katukuvaan

Tuomo Laihiala ja muu tutkimusryhmä haastatteli noin 3500 leipäjonoissa käyvää henkilöä vuosina 2012–2013. Professori Juho Saaren johtama tutkimushanke kartoitti, keitä suomalaisissa leipäjonoissa käy ja miten köyhyys leipäjonoissa näkyy.

Aineistossa näkyi tyyppiesimerkkejä sekä nais- että miestapaisesta köyhyydestä, kuten tutkijat ilmiöitä kutsuvat.

”Suurimmat leipäjonossa käyvät ryhmät ovat iäkkäät eläkkeellä olevat naiset ja toisaalta työikäiset tai ikääntyvät, pitkään työttömänä olleet miehet. He näkyvät myös yleisemmissä köyhyystilastoissa ryhminä, joissa köyhyys on pitkittynyt”, Laihiala sanoo.

Laihiala on huolissaan juuri pitkittyneessä köyhyydessä elävistä: kun toivoa tilanteen paranemisesta ei ole näköpiirissä, se vaikuttaa monin tavoin elämänhallintaan ja hyvinvointiin.

”Pitkittynyt köyhyys näkyy yleisenä näköalattomuutena ja toivottomuutena. Kun on ollut esimerkiksi pitkään työttömänä, usko omaan työllistymiseen ja köyhyydestä nousemiseen murenee”, hän kuvaa.

Pitkittyneestä köyhyydestä kannattaa olla huolissaan myös siksi, että ilmiö on kasvava: pysyvästi köyhien määrä on yli kaksinkertaistunut 1990-luvun laman jälkeen.

Räikein pitkittyneen köyhyyden riski on suomalaisessa yhteiskunnassa iäkkäillä naisilla. Yli 74-vuotiaiden ikäluokassa naisten pitkittyneen köyhyyden riski, 26,5 prosenttia, on yli kaksinkertainen miehiin nähden. Taustalla on ennen muuta naisten lyhyemmät – tai olemattomat – palkkatyöurat, jotka johtavat pieniin tai olemattomiin työeläkkeisiin.

Vaikka köyhyysriskissä elää lähes saman verran miehiä ja naisia, kaikkein huono-osaisimmista suurin osa on miehiä. Suurimmista huono-osaisten ryhmistä kuten päihteiden ongelmakäyttäjistä ja asunnottomista valtaosa on miehiä, ja miesten kuolleisuus- ja itsemurhaluvut ovat naisia korkeammat, kirjoittavat Laihiala ja Ohisalo artikkelissaan (2017). Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka päihdehuollon tyypillinen asiakas on mies, jonka asiakkuutta värittää yksinäisyys, asunnottomuus, heikko työmarkkina-asema ja muutenkin hauras sosioekonominen asema.

Leipäjonossa naisia ja miehiä käy kuitenkin suunnilleen saman verran.

”Se on mielenkiintoista. Leipäjonot tuovat myös naisten huono-osaisuuden katukuvaan tavalla, jota ei ehkä ole totuttu näkemään. Miesten huono-osaisuus on tavallaan julkisempaa”, Laihiala pohtii ja osoittaa Treffipubin ikkunan läpi Herttoniemen metroaseman suuntaan. Siellä miesporukalta näyttävä ryhmä kokoontuu pullokassien kanssa.

Niinpä: Tyypillinen köyhä nainen elää takuueläkkeellä vuokra-asunnossa, ja vähät varat voivat mennä lääkkeisiin. Se ei kuitenkaan juuri näy asunnon seinien ulkopuolelle.

Mikseivät kaikkein huono-osaisimpien ryhmien miehet näy leipäjonoissa yliedustettuna, kuten voisi tilastojen perusteella olettaa?

”Tärkein syy leipäjonossa käymiseen on tulojen riittämättömyys suhteessa menoihin. Naiset ilmoittavat kärsivänsä tulojen riittämättömyydestä jopa miehiä enemmän, kun taas ylivelkaantuminen koskettaa miehiä useammin. Taloudellisten ongelmien lisäksi moni kärsii myös terveydellisistä ja sosiaalista ongelmista. Kun ongelmat kasautuvat, leipäjonosta saatava apukaan ei riitä. Asunnottomalla ei välttämättä ole paikkaa, jossa valmistaa ruokaa leipäjonossa saatavista aineksista. Päihdeongelmainen tai liikuntarajoitteinen ei taas välttämättä kykene itse tulemaan leipäjonoon”, Laihiala vastaa.

Myös sillä on merkitystä, että osa ruoka-avun toimijoista edellyttää ruoan hakijoilta selvin päin olemista. Hyvin syvästä huono-osaisuudesta kärsiviä tavoittaa leipäjonoa paremmin muun muassa asunnottomille ja päihteiden käyttäjille suunnatuista matalan kynnyksen toimipisteistä.

Maahanmuuttajataustaisten naisten matala työllisyysaste on monen tekijän summa

Tilastoihin saadaan lisää ulottuvuuksia, kun tarkastellaan köyhyysriskiä henkilön tai hänen vanhempien syntymämaan mukaan. Tilastokeskuksen mukaan ulkomaalaistaustaisia ovat henkilöt, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla. Ulkomaalaistaustaisten köyhyysriski on tutkitusti suomalaistaustaisia suurempi, missä merkittävänä tekijänä on matalampi työllisyysaste.

Tilastokeskuksen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Työterveyslaitoksen Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi -tutkimuksen mukaan matalampi työllisyysaste selittyy lähes kokonaisuudessaan ulkomaalaistaustaisten naisten heikolla työllisyysasteella: vuonna 2014 ulkomaalaistaustaisten naisten työllisyysaste oli 56 prosenttia, kun se oli suomalaistaustaisilla naisilla 73 prosenttia. Tutkimuksen luvuissa ei ole mukana vuonna 2015 Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita.

Syinä matalaan työllisyysasteeseen tutkimus tarjoaa ulkomaalaistaustaisten naisten varhaista perheellistymistä, heikkoa kielitaitoa, matalampaa koulutusta sekä vähäistä työkokemusta. Toisaalta on myös huomioitava, että luvuissa on hyvin suurta vaihtelua sen mukaan, mistä maasta ja millaisista oloista Suomeen on tultu.

Maahanmuuttajanaisten järjestö Monika-Naiset liitto ry on tietoinen ilmiöstä.

”Syitä matalalle työllisyysasteelle on useita. Hoivavastuun epätasainen jakautuminen perheessä ja sukupuoleen perustuva rakenteellinen syrjintä työmarkkinoilla koskevat niin ulkomaalais- kuin suomalaistaustaisia naisia. Muualta Suomeen muuttaneiden naisten työllistymismahdollisuuksiin vaikuttavat myös työnantajien korkeat vaatimukset suomen kielen osaamiselle sekä epäluulot, asenteet ja joskus myös suoranainen rasismi”, liiton toiminnanjohtaja Jenni Tuominen kuvaa.

Vuoden 2017 pakolaisnaiseksi nimetty Bahar Mozaffari on Monika-Naiset liiton puheenjohtaja, mutta hän arvioi asiaa ensi sijassa omien kokemustensa pohjalta lähtömaastaan Iranista sekä Uudenmaan TE-toimiston maahanmuuttoyksikön asiantuntijatyöstä. Mozaffari muutti Suomeen vuonna 2006 kiintiöpakolaisena.

”Osasyy matalaan työllistymiseen on mielestäni naisidentiteetti, johon kasvatetaan. Se, että on totuttu vastaamaan muiden odotuksiin. Tämä erityisesti naisilla jotka tulevat maista, joissa naiset eivät ole perinteisesti osallistuneet työelämään, ja joissa naisten miehiä huonompi asema on kirjoitettu myös lakiin”, Mozaffari sanoo, ja korostaa niin ikään, että tilanne vaihtelee paljon maittain.

”Erityisesti ne, joilla ei ole ollut kotimaassa mahdollisuutta koulutukseen ja joiden luku- ja kirjoitustaito omalla äidinkielellä on heikko tai olematon, kuuluvat riskiryhmään”, Jenni Tuominen lisää.

Tuominen mainitsee työllistymisen ja ylipäänsä kotoutumisen esteenä myös epätasa-arvon perheessä, erityisesti yhdistettynä kontrolliin ja jopa väkivaltaan – eli samat mekanismit, jotka löytyvät myös suomalaisista perheistä. Uudessa maassa perinteisiin sukupuoli- ja perherooleihin asettuminen voi tuntua turvalliselta, etenkin jos valtaväestön taholta kohdataan toistuvasti ennakkoluuloja ja rasismia.

Ratkaisuissa on tartuttava rakenteisiin

Syyt köyhyyteen ovat usein rakenteellisia, jolloin ratkaisujenkin tulisi olla.

Naisten eläkeköyhyyttä voidaan vähentää keinoilla, jotka nostavat työeläkkeen tasoa. Esimerkiksi hoivavastuun tasaisempi jakaminen, työelämän sukupuolisyrjintään puuttuminen ja vanhemmuuden kustannusten jakaminen tasaisemmin olisivat keinoja tähän suuntaan. Yksinhuoltajien köyhyysriskiä voisi pienentää kohdentamalla erityistä tukea juuri heille. Myös takuueläkkeen tason nostaminen auttaisi, mutta Tuomo Laihiala muistuttaa, että se ei yksin riitä.

”Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla erityisesti vuokralla asuvien asumiskustannukset ovat todella kovat yksinasuvalle. Jos takuueläke nousee 15 euroa, mutta vuokra nousee samalla 20 euroa tai asuntoon tulee putkiremontti, niin eihän se paljoa auta”, hän toteaa.

Myös Jenni Tuominen ja Bahar Mozaffari peräänkuuluttavat rakenteellisia muutoksia.
”Suomeen muuttaneille naisille on tärkeä tarjota heti alkuvaiheessa suomen kielen opiskelun lisäksi tietoa opiskelumahdollisuuksista, työelämästä ja työllistymisestä Suomessa. Jos on kotimaasta tutkinto tai työkokemusta, tarvitaan parempaa osaamisen tunnistamista ja täydennyskoulutusta. Kotoutumisprosessit ja työllistymistoimenpiteet tulisi olla yksilöllisempiä ja räätälöidympiä”, Tuominen luettelee.

Myös rakenteelliseen syrjintään ja rasismiin tulisi puuttua: työnhaku voi hyvästä kielitaidosta ja onnistuneesta kotoutumisesta huolimatta tyssätä pelkkään nimeen tai ulkonäköön.

Sukupuoliroolit ovat sosiaalisia rakenteita. Kulttuurinen ihanne leivän pöytään tuovasta mies-elättäjästä on yksi esimerkki, perheen ja yhteiskunnan hoivavastuun kantava naisrooli on toinen. Hoivan jakaminen väljentäisi molempia, taustasta riippumatta.

Bahar Mozaffari haluaa rohkaista maahanmuuttajanaisia pohtimaan omaa identiteettiään, sukupuolirooleja ja kasvatusta – monesti se on helpointa ohjatusti.

”Esimerkiksi meidän iranilaisten naisidentiteetti on rakenteellisesti määritelty naisten ulkopuolelta: nainen on ensi sijassa äiti, sisko ja tytär. Näistä asioista tulisi päästä keskustelemaan jo heti maahan tullessa. Muuten käy niin, että kasvatetaan myös lapset samoihin epätasa-arvoisiin tottumuksiin, siirretään se naisidentiteetti eteenpäin. Keskustelu pitää kuitenkin käydä kunnioittaen ja kuunnellen”, hän kuvaa.

Tuomo Laihiala toivoo niin ikään muutosta sukupuolirooleihin.

”Pitäisi saada muutettua mieskulttuuria, joka vaikuttaa siihen, että heikko elämänlaatu ja monet sosiaaliset ongelmat kasautuvat miehille. Työtä tai muuta merkityksellisyyden tunnetta tuovaa toimintaa kehittämällä voidaan luoda väyliä ulos miehille tyypillisestä syrjäytymisestä. Ylivelkaantuneiden elämää tulisi helpottaa perintätavan kohtuullistamisella”, Tuomo Laihiala luettelee.

Laihiala puhuu tiettyjen ryhmien tietoisesta syrjäyttämisestä yhteiskunnan sivuun – toisinkin voisi toimia.

”Kun tiedetään nämä riskiryhmät ja syyt syrjään jäämiselle, mutta asiaan ei puututa, se on rakenteellista syrjäyttämistä. Olisi edullisempaa puuttua varhain kuin elättää suurta joukkoa ihmisiä nälkärajalla”, Laihiala toteaa turhautuneena.

Selvää on, että mikäli köyhyyttä halutaan torjua tehokkaasti, ei sukupuolinäkökulmaa voida unohtaa.

Eurostat (2017): At risk of poverty rate by sex

Laihiala, Tuomo & Ohisalo, Maria (2017): Leipäjonot sukupuolisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden mittareina. Sosiologia 2/2017.

Nieminen Tarja, Sutela Hanna & Hannula Ulla (2015): Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa 2014. Tilastokeskus.

Tilastokeskus (2017): Findikaattori: Pienimpiä eläkkeitä saaneet

Eurooppaan on tullut yli miljoona uutta turvapaikanhakijaa kesästä 2015 lähtien, näistä Pohjoismaihin yhteensä noin 250 000. Tämä on saanut Pohjoismaat arvioimaan uudelleen maahanmuuttojärjestelmiään ja -palveluitaan. Koska Pohjoismaat hyötyvät suuresti väestönlisäyksestä, myös humanitaariset maahanmuuttajat olisi toivotettava tervetulleiksi ja riittävät palvelut ja koulutus turvattava paniikkiratkaisujen sijaan.

Tilanne on johtanut rajojen pystyttämiseen kaikkialla Euroopassa. Näin laaja pakkomuutto tuo kuitenkin mukanaan vakavia sosioekonomisia muutoksia, eikä sitä voida vain sulkea rajojen ulkopuolelle. Ratkaisujen löytämiseksi EU:n tulee ryhtyä toimiin useilla eri tasoilla: on hallinnoitava paremmin pakolaisten vastaanottoa, sijoittamista ja kotouttamista, tehtävä tiiviimpää yhteistyötä Turkin kanssa sekä ponnisteltava lujemmin rauhan saavuttamiseksi Lähi-idässä. Tässä haastattelussa toimittaja Antonis Galanopoulos kysyy European University Instituten Globaali hallinto -tutkimusohjelman (GGP) professori Anna Triandafyllidoulta kriisistä ja siitä, miten EU voi löytää siihen ratkaisuja.

Euroopan parlamentin jäsenenä toimiessaan belgialainen Vihreiden Philippe Lamberts on työskennellyt reilumman ja inhimillisemmän taloudellisen sääntelyn puolesta EU:ssa. Kuitenkin näyttää siltä, että taloudellinen ortodoksia edelleen määrää tahdin. Green European Journalin haastattelussa syyskuussa 2015 hän antoi oman arvionsa tähänastisesta kehityksestä ja tulevaisuuden näkymistä. Haastattelun on kääntänyt suomeksi Tuomas Viskari.